Hietaniemen hautausmaa - runonikkareita ja sanaseppoja

28.03.2021

Hän lähti, mutt' on vielä 

lähellämme tuhansin sitein 

meihin liittyen ja kotihin 

ja liki sydäntämme jäi 

kaiku askelten rakkaiden. - Hjalmar Procopé

Olet ehkä lukenut aikaisemman kirjoitukseni Hietaniemen hautausmaasta, joka houkuttaa tutkimusmatkalle etsimään aina uutta ja uutta. Olen melko varma, että tämä kaunis hautausmaa koskettaa jokaisen vierailijansa sydäntä. Yhden sydän keikahtaa onnesta, kun hän ihailee kauniita istutuksia ja pensaissa viipeltäviä oravia, toinen näkee tutun nimen hautakivessä ja hänet valtaa muistojen maailma. Kolmas ajautuu mielikuvituksessaan kauas aikojen taa nähdessään ajan patinoiman rautapenkin villiintyneiden lemmikkien keskellä.

Olen suunnitellut kirjoituspöydän ääressä reittini etukäteen - tämän runoniekkojen ja sanaseppojen polun. Kuljen hautausmaan vanhalla puolella runoilija-näytelmäkirjailija Hjalmar Procopén haudalle ja haen googlettamalla hänen tuotantoaan. Ensimmäisenä löydän Siltalan pehtoorin, mutta sitten ruutuun aukeaa käännös runosta De bortgångna, jonka laitankin aloittamaan tämän kirjoitukseni. Kuinka hyvin tämän reitin teemaksi sopiikin jälki - tuo jälki, jonka ihminen jättää tuleville sukupolville.

Armas J. Pulla löytyy reittini varrelta Hietaniemen vanhalta puolelta. Muistatko, rakas lukijani, Ryhmy ja Romppainen -kirjat, joissa on sota-ajan vinoilua ja huumoria? Tunnustan, että en ole noita kirjoja lukenut, mutta 1940-luvulla tuotetun elokuvan olen kyllä nähnyt. Kännykkäni löysi Suuresta sitaattisanakirjasta lainauksen Armas J. Pullan tekstistä:

'Katsos!' hän sanoi - kirjoitan nyt ranskaa, niinkuin Rissanen sitä puhui - 'karson, ilijaa la oot yn lykarn uvert, vermee sa tutsuit!'

Aaro Hellaakoski on suosikkini. Luin jostain, että Aaro piti itse parhaana runonaan Hauen laulua ja se saa minutkin aina hyvälle tuulelle. Hyvä lukija, olet varmasti kuullut, että kuvanveistäjä Reijo Hukkanen on saanut tästä runosta innoituksen Musiikkitalon vieressä olevaan valtaisaan veistoskokoelmaan Laulupuut.

...

nous hauki kuusen latvukseen

punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut

tai kävyn päästä maistanut

sen aamun kasteenkostean

loiston sanomattoman

kun aukoellen luista suutaan

longotellen leukaluutaan ...

Kävelen vanhalla puolella Tove Janssonin perheen leposijan ohi ja muistelen hyväntuulisena Muumilaakson asukkaiden elämänviisauksia.

"Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen".

Zacharias Topeliuksen ja vaimonsa Emilien kaunis hautapatsas siintää edessä, mutta tällä kertaa pysähdyn tutkimaan tuon suuren satusedän ja runoilijan kirjoituksia pienen, vaatimattoman haudan luo. 

Tänne on haudattu Topeliusten lapset, Raphael ja Rosa. Varpunen jouluaamuna on runo, jonka Zacharias-isä kirjoitti vain vuoden ikäisenä kuolleesta Raphael-pojastaan, joka lintuna saapui tervehtimään sisartaan:

...

- En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,

olen pieni veljesi, tulin taivahasta.

Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,

pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Matkani jatkuu Taiteilijainmäelle ja sieltä Hietaniemen hautausmaan uudelle puolelle. Pysähdyn hetkeksi tervehtimään Mika Waltaria, Eino Leinoa ja Sylvi Kekkosta, mutta parituntisen polkuni aion päättää tähän meren rannalle. Kuusilehdon kauniille alueelle on kivien lomaan siroteltu rakkauden lähettilään Tommy Tabermannin tuhkat. Selailen Tommyn mietteitä rakkaudesta, mutta tällä kertaa sydämeni lämpeneekin runolle, joka kertoo pelosta:

Mitä pelolle voi tehdä?

Pelon voi ottaa syliin, hyväillä, tuudittaa uneen.

Sitä pelko pelkää,

syliin ottamista.

Saima Harmaja, liian nuorena pois nukkunut runoilija, saa ansaitusti kunnian olla kierrokseni viimeinen. Hautakiven Runotar-veistoksen edessä aistin meren ja kännykkäni löytää runon Rannalla, jonka Saima on kirjoittanut vain 17-vuotiaana:

Ihanat vaaleat pilvet

liukuvat taivaalla.

Hiljaa ja lumoavasti

laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä

hiekka on väsynyt.

Tulisit aivan hiljaa

tulisit juuri nyt.